Miten kulutuksesta tuli avain paratiisiin?

Keskustelu alkaa yleensä näin: ”Miten voit hyväksyä leikkauksia? Etkö yhtään ajattele, miltä ihmisistä tuntuu, kun heiltä otetaan pois…”..

Niin ekonomistilla ei ole sydäntä eikä sielua. He ovat pahoja ihmisiä. Toista ovat sosiologit, filosofit, toimittajat ja tietenkin poliitikot. He ymmärtävät pienen ihmisen hädän.

Mutta mitä tarkoittaa fraasi, ”ei saa leikata”. Onko rahaa todella rajattomasti; voidaanko kaikille antaa ”tarpeidensa mukaan”, niin kuin vanhassa iskulausessaa sanottiin. Jos yrittää ymmärtää ”ei tarvitse leikata” koulukuntaa, on huomaavinaan kaksi hieman erilaista versiota, jolla väitettä perustellaan.

Yksinkertaisin versio sanoo, että rahaa vaan yksinkertaisesti on rajattomasti. Ennen kaikkea sitä pääomapiireillä, mutta myös valtiolla on rajattomat resurssit. Pääomapiirien suurista rahoista tiesi kertoa jo O.W. Kuusinen Työmiehen talousoppi-kirjassa (1924) väittäessään, että palkoilla ja hinnoilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Kun väite tuntuu hieman epäuskottavalta, on sitä höystettävä sopivalla salaliittoteorialla: pääomapiirien sadat miljardit ovat piilossa joissain paratiiseissa. Puheet pääomapiirien kansalta piilottamista sadoista miljardeista tuovat mieleen Josef Stalinin selitykset 1930-alun maatalouden kollektivisoinnin aikaansaamalle nälänhädälle: syy ei suinkaan ollut kollektivisoinnissa vaan kulakkien piilottamassa viljassa ja myrkyttämissä lehmissä ja hevosissa.

Jos ei usko näihin ”rahaa vain yksinkertaisesti on valtavasti” tarinoihin, voi tukeutua lievästi sofistikoidumpaan versioon, joka sanoo, että kuluttamalla rahaa syntyy lisärahaa. Ekonomistislangissa tämä tarkoittaa samaa, kuin että finanssipolitiikan ekspansio on itserahoittavaa, lisäämällä menoja, menojen suhde tuloihin pienenee.  

Mutta nämä tarinat ovat satua, eikö totta!

Ei rahaa ole rajattomasti, ja vaikka julkinen sektorin olisi miten erilainen kuin kotitaloudet ja yritykset, on silläkin budjettirajoituksensa. Eli aina joltain leikataan. Jos sinulta ei leikata, niin naapuriltasi leikataan. Jos nyt ei leikata julkisista menoista, niin huomenna leikataan lastemme tuloista. Reilu peli, laitetaan lapset maksamaan. Kukaan ei yleensä suostu myöntämään kannattavansa tätä epämoraaliselta kuulostavaa ratkaisua, vaan suuntaa katseensa muihin väestöryhmiin. Ja sitten ollaankin jo tutuilla askelkuvioilla: leikataan niiltä, joilla on rahaa. Ah, miten ihanan helpolta se kuulostaakin.

Mutta jos tulot tasataan, niin miksi kukaan tekisi enää töitä? Saadakseen valtion ansiomerkin, ei kai nyt sentään. Korkein marginaalivero on 58 % ja se päälle tulee vielä keskimäärin 30 prosenttia kulutusveroja –  ketä enää kiinnostaa rehkiä työelämässä. Ilmanko eläkkeelle pyritään jo viisviitosena? Mutta pääomatuloistahan on paljon alhaisemmat verot, sanotaan. Mutta ei se nyt ihan niinkään mene. Pienyrittäjälle maksettavaksi kertyy ensinnäkin ALV (24 %) ja nettotuloista vielä pääomavero (34 %) ja jäljelle jääneistä tuloista vielä kulutusverot. Toki jotkut suurten pääomatulojen saajat pääsevät vähemmällä, mutta mitä sitten? Vanhaa fraasia käyttääkseni, pääomalla ei ole isänmaata, ja näinhän se on. Pääoma menee sinne, mistä saa parhaimman tuoton, jos tuotot ajetaan alas, päästään toki eroon pääomista. Paradoksaalista on se, että ne jotka kiivaimmin paheksuvat pääoman liikkeitä maasta toiseen, ovat kaikkien innokkaimpia avaamaan rajoja maahanmuutolle. Paradoksaalista on sekin, että vaikka väitetään yrittäjien rikastuvan helposti, yritysten määrä on ollut laskussa. Suomen tilanne on kansainvälisten vertailujen mielessä poikkeava myös siinä mielessä, että yritykset eivät kasva yhtä työpaikkaa suuremmiksi, eli vaikka uusia yrityksiä perustetaankin, ne jäävät poikkeuksellisen usein yhden hengen työpaikoiksi.

Käsi kädessä heikon yrittäjyyden kanssa kulkee alhainen säätäminen – kotitalouksien (julkisesta sektorista puhumattakaan) – säästämisaste on viimeiset pari vuosikymmentä ollut nollan tuntumassa ja viime vuonna negatiivinen. Mitä se merkitsee? Ihmisillä ei mitään varoja pahan päivän varalle. Netto-omaisuus on sama, mikä on peritty vanhemmilta, mutta muuten se on keskimäärin lähes nolla. Koti ja auto ovat velkaa pankeille tai muille rahoituslaitoksille.

Kun tulee mikä tahansa onnettomuus, on vain yksi pelastus: KELA ja sosiaalivirasto. On vaikea ymmärtää, että sotien jälkeen 1950-luvulla, jolloin ihmiset olivat todella köyhiä, kotitalouksien säästämisaste oli yli 10 %. Sama tilanne oli julkisen sektorin osalta. Eikä sotien jälkeen kukaan sanonut, että pannaanpa sotavelat lasten maksettaviksi. Valtion velka/BKT -suhde oli vuonna 1945 yli 100 %, kun otetaan huomioon sotakorvaukset. Kuitenkin jo 1960-luvun alkuun mennessä valtion velkasuhde oli laskenut 10 %:iin (ks. oheinen kuvio). Nyt optimistisin arvio on, että velan kasvu saadaan pysähtymään vuosikymmen loppuun mennessä; velkojen takaisinmaksusta ei kukaan puhu. Mitä varakkaammiksi ihmiset ovat tulleet, sitä köyhemmiksi he itsensä kokevat ja sitä kärsimättömämmin he haluavat lisää muitten kustannuksella.

Luulisi, että tähän nurjaan kehitykseen reagoitaisiin supistamalla kulutusta, mutta miten ollakaan, Suomen ongelmien syynä sanotaan olevan liian alhainen kulutus. Miten se voi olla niin, kulutusmenojen (julkiset + yksityiset) osuus BKT:sta on (oli 2015) peräti 80 %. 1960 –luvun alussa se oli vain 61 %, eikä juuri sen korkeampi 1970-luvulla. Kaiken järjen mukaan kasvun moottoreina Suomen kaltaisessa avoimessa taloudessa ovat vienti ja investoinnit, mutta niille jää aika vähän tilaa jos kaikki tulot menevät kulutukseen. Uusimmat tavaraviennin tilastot kertovat, että vienti supistui alkuvuodesta, tammi-maaliskuussa 8 % (aika kauheaa). Uskooko joku, että tämä supistuminen voidaan korvata syömällä ja juomalla enemmän. Siitäkö kasvu lähtee liikkeelle? Vai hoituuko se kansalaispalkalla? Vai onko vielä joku hullumpi idea esittämättä?

Matti Viren

meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu