Lama jatkuu, vaikka kultakauden piti alkaa

Montako kertaa meille on kerrottu, että laman loppu on näkyvissä tai sitten, että lama on jo loppunut ja kasvu on alkanut? Luku taitaa useissa kymmenissä, mutta kuka niistä nyt kirjaa pitäisi. Viimeksi pääministeri Juha Sipilä kertoi 22.9, että talous onkin itse asiassa kasvu-uralla.  ”Epätoivo ja apatia ovat kääntyneet tekemisen meiningiksi. Pitkään jatkunut talouden supistuminen on takana. Talouden kääntyminen kasvuun kolmen laskuvuoden jälkeen näkyy jo työllisyydessä. Viimeisimmän tilastotiedon mukaan tuotanto kasvoi heinäkuussa 1,5 prosenttia edellisen vuoden vastavasta ajankohdasta. Tämä alkaa jo näkyä positiivisena työllisyyskehityksenä.” Vielä reippaampaa tuuletusta tuli tulevaisuuden tutkijoilta. Suomi nousee suosta varmuudella, uskoo tulevaisuudentutkija Ilkka Halava (23.9 YLE -uutisten mukaan). Halavan mukaan epävarmuuden aika Suomessa ei voi jatkua loputtomiin.  Huolimatta mollivoittoisesta näkökulmasta ja keskustelusta, mikä meillä on käynnissä Suomessa, avautuu Suomeen todennäköisesti 30 vuoden kultakausi – ennennäkemätön sellainen.

Sipilän viitteenä ovat kuitenkin vain yhden kuukauden kokonaistuotannon kasvuluvut. Nekin heijastelevat Tilastokeskuksen tekemiä työpäiväkorjauksia tuotannon määriin. Todellisuudessa korjaamattomat tuotannon kasvuluvut heinäkuussa (vuoden takaisin lukuihin verrattuna) olivat -1.2 % koko alkuvuoden jäädessä 0.1 prosenttiin, eli kauas kesällä povaillusta 1.4 prosentista. Paljon suurempi uutinen oli, että heinäkuussa (tavaravienti suorastaan romahti (- 13 %) vuoden takaiseen verrattuna. Kulutus (autokauppa) ja asuntobisnes kyllä porskuttavat, mutta niiden varaan ei kasvua voi rakentaa. Samalla tavalla Kreikankin talous ”kukoisti” ennen romahdusta 2009.

Toki työttömyysluvut ovat ”parantuneet” mutta vain Tilastokeskuksen työvoimatiedustelussa. Työ- ja elinkeinoministeriön kortistodatassa ei ole mitään muutosta havaittavissa, mikä merkitsee sitä, että työttömyysmenot eivät muutu miksikään (osa ihmisistä putoaa pois ansiosidonnaiselta, mutta siirtyy sitten KELA:n muiden etuuksien piiriin). Työllisyys on ehkä hieman parantunut viime kuukausina, mutta sekin koskee vain julkista sektoria.

Ne jotka toivorikkaana tulkitsevat kansantalouden tilinpidon lukujen desimaalitason muutoksia, unohtavat helposti sen, että nykyinen ”kasvu” ei olisi mahdollista ilman jatkuvaa velkaantumista. Kotitaloudet, valtio ja kunnat (lisä) velkaantuvat jatkuvasti (ks. oheiset kuvat) ja rahoittavat kulutustaan lisävelalla. Valtion ja kuntien yhteenlaskettu alijäämä tänä ja ensi vuonna on runsaat kahdeksan miljardia euroa ja yhteenlaskettu velka lähentelee 120 miljardia euroa. Yleensä tämän tiedon jälkeen kiirehdintään sanomaan, että se ei ole mitään: monessa maassa luvut ovat vielä suurempia, mutta meitä ongelma suhteellisuus ei paljon lämmitä.  

Mutta mitä tapahtuisi, jos velanotto loppuisi nyt? Kahdeksan miljardia lähtisi pois yksityisestä tai julkisesta kulutuksesta. Unohdetaan kerroinvaikutukset ja oletetaan, että kulutusmenot supistuisivat yksi yhteen mainituin summan kanssa: kulutus supistuisi 5 %. BKT supistuisi oletettavasti 4 %, jos kansataloudessa kaikki toimisi niin kuin Excel-kansiossa. Niin ei tietenkään tapahdu, mutta ei takerruta tähän asiaan sen enempää. Sen sijaan puhutaan velanhoitomenoista. Kuntien ja valtion alijäämä näyttää liian hyvältä ollakseen totta, koska korkomenot ovat olemattoman pienet. Valtion osalta luku on vain 1.5 miljardia euroa, kun pahimmillaan 1990 -luvun lopulla (puolta pienemmällä velkakannalla) valtion korkomenot olivat yli 5 miljardia euroa. Jos korot olisivat ”normaalitasolla” (minkä määrittäminen on sitten jo oma taiteenlajinsa), olisi korkotaso nollan sijaan ehkä jotain kolmen prosentin luokkaa, mikä tietäisi korkomenoihin ainakin kaksi miljardia lisää. Vyötä pitäisi kiristää vielä enemmän kuin edellä mainitut kahdeksan miljardia.

Eli Suomi on ajautunut tilanteeseen, jossa se kykenee hädin tuskin säilyttämään kulutustasonsa lainaamalla jatkuvasti lisää ja luottamalla siihen, että nollakorkoregiimi Euroopassa jatkuu ”ikuisesti”. Eihän tässä ole mitään järkeä, vai voiko olla niin, että julkisen talouden alijäämä voidaan poistaa vain saamalla aikaiseksi talouskasvua, mutta talouskasvu saadaan aikaiseksi vain ottamalla lisää velkaa. Mutta eikö tämä vastaa sitä, mitä valtiovarainministeri Orpo sanoi budjetin lähetekeskustelussa ”leikkaamalla meidän maamme ei nousuun lähde”. Ota nyt selvää; olennaista on se, että pääministerin mukaan velanotto loppuu vasta 2021. Silloin on kai jo uusi hallitus, joka oletinkin toistaa samat fraasit ja muuttaa vain luvun 2021 muotoon 2025.

Optimistien mukaan talouskasvu lähtee liikkeelle, kun hankin pihalleni uuden maasturin ja vaihdan asuntoni kaksi kertaa kalliimpaan luukuun Kruunuhaassa. Mutta kai yleensä ajatellaan, että kasvu seuraa tuotantopanosten ja tuottavuuden kasvusta. Mutta kun näkyvissä on, että (markkinasektorin) työvoima ei kasva ja tuotannollinen pääoma supistuu, mistä sitten kasvu syntyy? Kokonaistuottavuus on vuoden 2007 jälkeen ollut laskussa, keskimäärin prosentin vuodessa. Miksi se nyt kääntyisi kasvuun? Miten talous voi ylipäätään kasvaa näillä parametrien arvoilla?

Talouspolitiikan ”virallinen” mantra sanoo, että alijäämä kyllä poistuu aikanaan, koska kasvu käynnistyy ja sen ”päälle” tulevat leikkaukset ja reformit. Reformit näyttävät olevan synonyymi SOTE – uudistukselle, jonka kustannusvaikutuksista ei vielä tiedetä mitään. Leikkauksetkin ovat jääneet arvoituksiksi, koska ensi alkuun ne painottuivat erilaisiin indeksijäädytyksiin, joiden teho nollainflaatioregiimissä on olematon. Muista leikkauksista ei oikein ota selvää; jos valtion ja kuntien menot kasvavat ensi vuonna, on hieman vaikea mieltää sitä synonyymiksi leikkauksille. Ehkä kuvaavaa on, että hallituksella ei ole edes kunnon arvausta pakolaisista aiheutuvien kustannusten kokonaismäärästä. Kustannukset ovat kuitenkin siksi suuria, että ilman tietoa niistä alijäämätavoitteita on vaikea ottaa kirjaimellisesti. Kaikille menojen kasvu ei kuitenkaan ole mikään murheenkryyni. Monelle poliitikoille julkisten menojen hidas kasvu näyttä tarkoittavan leikkauksia, mutta ehkä Agricolan kielioppi ei sovi politiikkaan.

Poliitikot suoltavat aina vaan uusia tavoitteita työpaikkojen määrälle, viennin kasvulle, huoltosuhteelle, työllisyysasteella jne. Mitä hyötyä niistä on, jos niihin ei liity mitään konkreettisia toimia. Konkreettisilla toimilla en tarkoita sitä, että annetaan kaksi miljoonaa euroa pienten yritysten innovaatiotoimintaan, tai rakennetaan raitiotie Nurmeksesta Lieksaan. Jotenkin Suomen ongelmien ydin on siinä, että desimaalipilkun paikka on hukassa; Suomen talouden tilaa ei ymmärretä tai ei haluta ymmärtää, vaan kuvitellaan, että omien (todellisten tai kuviteltujen) kannattajien etujen vaaliminen riittää ylläpitämään hyvinvointia Suomessa.

Matti Viren

meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu