Kuka uhkaa laillista yhteiskuntajärjestystä?

 

Kuten tunnettua Poliisihallitus aikoo nostaa kanteen Pohjoismaisen vastarintaliikkeen Suomen osaston lakkauttamiseksi. Kannanottoa kommentoidessaan poliisiylitarkastaja Heikki Lausmaa Poliisihallituksesta sanoi (IL 22.12), että liikkeen ”toimintaa on pidettävä avoimesti rasistisena. Lisäksi järjestö ilmaisee eräänlaisessa poliittisessa manifestissaan valmiutensa jopa laittomin ja tarvittaessa epädemokraattisin keinoin laillisen yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseen”.

Liikkeen rasistisuudesta ei liene epäilystä, mutta toteamus, että liike pyrkisi epädemokraattisin keinoin yhteiskuntajärjestyksen kaatamiseen, panee pohtimaan, ovatko mittasuhteet nyt kohdallaan. Pyrkimyksiä voi olla monenlaisia, mutta että nämä parikymmentä kriminaalia kumoaisivat Suomen yhteiskuntajärjestyksen…. Ei niin, etteikö harrastusta laillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen Suomessa olisi – ja ainakin on ollut. Kohta tulee kuluneeksi sata vuotta punakapinan alkamisesta. Vaikka kapina oli yksi hirveimmistä onnettomuuksista, joka suomalaista yhteiskuntaa on kohdannut, ei se suinkaan vienyt haluja yrittää uudelleen. Vuoden 1948 keväällä uusi yritys valmisteilla, mutta puhtia ei sittenkään löytynyt riittävästi (ja presidentti Paasikivi oli toista maata kuin tšekkoslovakialainen virkaveli Benes, joka muutamaa kuukautta aikaisemmin nosti kädet pystyyn ja antoi vallan avaimet kommunisteille). Mutta ajatus kommunistisesta paratiisista ei häipynyt niin helpolla. Vuosina 1970-1971 Neuvostoliiton suurlähettiläs Beljakov yritti siirtää Suomen rautaesiripun toiselle puolelle SKP:n stalinistisiiven avulla, mutta heikosti eteni tämäkin hanke. Mutta onko tullut mieleen järjestää vuosien 1948 ja 1970 tapahtumista poliisitutkintaa, tai vaatia SKP:n lakkauttamista? Ei kai SKP:n aikomuksista näin jälkikäteen ole mitään epäselvyyttä. Se, että he eivät saaneet mitään aikaan, ei tarkoita sitä, että he eivät olisi yrittäneet tai halunneet yrittää yhteiskuntajärjestyksen kumoamista. Kun Boris Jeltsin 1991 marraskuussa kielsi Venäjän kommunistipuolueen rikollisjärjestönä, olisi meillä ollut aihetta penkoa Suomen haaran syntejä myös viranomaisten toimesta. Mutta ei.

Kommunistit (joita nykyään pitää kai kutsua anifasisteiksi) kertovat tietenkin, että eivät he mitään, rauhaa puolustivat. Yrittivät torjua äärioikeiston uhkaa. Vuonna 1948 kommunisteilla oli jo tämä tutuksi tuleva tarina, he valmistautuivat vain torjumaan oikeiston vallananastusta. Sama tarina oli ollut Klement Gottwaldilla Tšekkoslovakiassa pari kuukautta aikaisemmin. Valta oli otettava kommunistien käsiin, koska maata uhkasi oikeiston vallananastus. Kuulostaa jotenkin ulkoa opitulta, ilmeisesti jokin Kominternin oppaan perusviisauksista.

Eivät vallananastajat koskaan kerro, että he aikovat kaapata vallan itselleen. Aina he puolustautuvat. Lapuan liikekin halusi vain “puhdistaa maan kommunisteista”. Sama tarinaa taisi toistua Virossa ja monessa muussakin maassa.  

Samanlainen tarina oli Hitlerilläkin: Hän lupasi pelastaa maan bolsevismilta (ja juutalaisilta); ei hän yksivallasta puhunut mitään hallitusta muodostaessaan 1933 (tosin jos vaivautuu lukemaan hänen kirjansa, asiasta ei jää mitään epäilystä). Hitlerin valtaantuloa avitti suuresti valtiopäivätalon tuhopoltto, jonka syylliseksi osoittautui tai lavastettiin hollintilasyntyinen kommunisti Marinus van der Lubbe, jonka oletettu rikos tarjosi oitis perustelut kriminalisoida kommunistinen puolue (ja sen perään kaikki muutkin puolueet). Oli van der Lubbe syyllinen tai ei (itse en olisi yllättynyt, vaikka (Preussin sisäministerinäkin toiminut) Herman Göring olisi raahannut hänet ja bensiinikanisterit valtiopäivätaloon), tarinan opetus on siinä, että kun valta aiotaan anastaa, aina löytyy jokin syntipukki, jolla voi yleisen hysterian oloissa perustella hätätilaa, kansalaisoikeuksien mitätöimistä ja vastapuolen murjomista. Näitä on vaikka kuinka paljon; Kirovin murha, Calvo Sotellon murha, Leninin murhayritys,….

On ehkä uskallettua verrata van der Lubbea vastarintaliikkeen antisankariin Torniaiseen, mutta jotain tuttua asetelmassa kieltämättä on. Ainakin niin sanotuille antifasisteille Torniainen on samassa roolissa: todiste siitä, että Suomessa on vaarallinen äärioikeisto, joka kurissapitäminen vaati oikeiston toiminnan asettamista virkavallan valvontaan ja mieluimmin toiminnan kieltämistä. Samalla se heidän mielestään legitimisoi heidän omat tavoitteensa, jopa yhteiskuntajärjestyksen kumoamisen, ja kaikki keinot tavoitteiden saavuttamiseksi.    

Tosiasia kuitenkin on, että ne jotka sanovat vain vastustavansa jotain pahaa, ”paha on vain keppihevonen”. Tavoite on kuitenkin useasti vain (yksin)valta ja toisinajattelijoiden hiljentäminen. Jos meidän pitää jotain pelätä, on juuri näitä ”pahan” vastustajia. Sääli vaan, että anti-x liikkeiden edustajat pääsevät niin helpolla julkisessa sanassa. Heitä ei koskaan pakoteta kertomaan, mitä ”positiivista” he loppujen lopuksi tavoittelevat – mikä on heidän maanpäällinen paratiisinsa ja mistä löytyy esimerkki siitä, miten tämä paratiisi käytännössä toimii? Riittääkö siihen vain se, että eri mieltä olevat hiljennetään?

 

Matti Viren

meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu