Kenen kannattaa olla solidaarinen?

Antti (nimi muutettu), jonka tunnen muutaman mutkan takaa, on kolmikymppinen, joka ei ole koskaan ollut töissä eikä oikeastaan koulussakaan. Suomalaisesta systeemistä kertoo aika paljon, että koulussa meni monta vuotta, ennen kuin reagoitiin siihen, että Antti kävi siellä vain syömässä. Kotiin lähetettiin lappuja, jotka Antti itse kuittasi. Liian vähän henkilökuntaa koulussa. Tai ehkä liian paljon niitä, joille riitti virkatehtävien hoitaminen (lappu koululaisen laukkuun). Antti ei tee mitään pahaa, mutta ei mitään hyvääkään. Työkkärin kirjeet menevät roskikseen. Kun kysyy miksi, hän kertoo vain vienosti hymyillen olevansa hyvinvointivaltion uhri.

Varmaan hänkin kannattaa perustuloa – etenkin jos sitä kutsutaan sitä kansalaispalkaksi. Poliitikoille hän on yhtä arvokas kuin me kaikki muutkin; kukaan urallaan etenevä poliitikko ei rohkene arvostella näitä peräkamaripoikia. Ajatelkaa, että joku kutsuisi heitä “patalaiskoiksi”; mikä ”SOME-raivo” siitä syntyisi. Sosiologit rientäisivät yhdestä suusta selittämään, miten Antin ongelmat johtuvat köyhyydestä, eriarvoistumisesta, liian suurista luokkakoista, valtion talouden säästöistä ja ties mistä.

Antti ei ole ainoa. Jostain syystä hän vaan tulee aina mieleeni, kun media julistaa kansalaisten kannattavan kireämpää verotusta tyyliin “Reilut 80 prosenttia vastaajista hyväksyy solidaarisuusveron täysin tai osittain. Vastaajien joukossa isompituloisten toivotaan "kantavan kortensa yhteiseen kekoon"(MTV-uutiset 20.8) tai ”Suomalaiset arvioivat saavansa vastinetta maksamilleen veroille, ilmenee ammattijärjestö STTK:n kyselystä (28.8). Tyytyväisyyttä koettiin etenkin toimihenkilöiden keskuudessa. Vain kolme prosenttia vastaajista kertoi, ettei koe lainkaan saavansa vastiketta maksamilleen veroille. Kyselyyn vastanneista 68 prosenttia katsoi, että veronmaksukyvyn tulisi vaikuttaa nykyistä enemmän veronmaksuun. Näin koettiin laajalti eri tulo- ja ikäryhmissä”.
 

 

Miten solidaarisia ovatkaan ne, jotka eivät koskaan ole tehneet töitä, mutta haluavat lisää rahaa sillä periaatteella, että suuruituloisilla on liikaa! Suurituloisia ei ole paljon, 5-10 % väestöstä. Kaikkien poliittisten liikkeiden pitää tietenkin valtaa hamutessaan väittää karttavansa heitä ja kertoa olevansa ”pieni- ja keskituloisten puolella. Ilmaisu on älyllisesti vähemmän haastavaa; koska suomalaisessa äänestäjäkunnassa ei ole juuri muita kuin pieni- ja keskituloisia, on tietenkin pakko olla heidän ”puolellaan”. Eri asia sitten on, miten loppupeleissä menetellään, käännetäänkö takkia tai ei. Mutta veropolitiikan sisällöstä ilmaisu ”kevennetään pien- ja keskituloisten verotusta” kertoo vain siitä, että todellista politiikkavaihtoehtoa ei ole olemassa vaan halvoilla kielikuvilla yritetään ostaa kannatusta muiden kuin miljonäärien joukosta.  

 

Voi silti kysyä, voimmeko yksinkertaisesti vain äänestämällä tai gallupeilla päättää, miten paljon kullekin ihmiselle jää rahaa työn tuloksista. Voidaanko tavallisella verolailla päättää, että tienaamistasi sadasta tuhannesta eurosta jää käteen vain toimeentulotuen perusosa? Ja riittävätkö perusteluksi sanat tasa-arvo ja solidaarisuus! Perustuslaissa on pitkä lista subjektiivisia oikeuksia, mutta ei tietenkään mitään selkeää tukea periaatteelle, että rehellisellä toiminnalla ansaitsemasi tulot kuuluvat pääosin sinulle itsellesi. Jos vankikarkuri jää ilmaan toimeentulotukea, siitä seuraa vihaisia kommentteja ihmisoikeusjuristeina itseään pitäviltä, mutta 100 % tulovero tuskin kirvoittaa yhtään kommenttia.

 

Ymmärtäisin jotenkin innokkuuden siirtää rahaa rikkailta köyhille, jos tuloerot olisivat omista toimista ja valinnoista riippumattomia, ns. moukan tuuria. Mutta ei kukaan järkevä ihminen ajattele, että tuloerot pääsääntöisesti heijastelivat tällaista onnenkauppaa; tuloerojen takana ovat erot ahkeruudessa, pitkäjänteisyydessä, lahjakkuudessa ja niin edelleen. Ongelma vaan siinä, että julkisuutta eivät tällaiset epiteetit kiinnosta. Esiin kaivetaan aina ne kaikkein huonoimmat esimerkit: korruption kautta hankitut miljoonat, ”hyvä veli” -bonukset, hummatut miljoonaperinnöt ja suoranaiset huijaukset.

Mutta ei kai verotuspäätöksiä voi tehdä iltapäivälehtien lööppien perusteella. Eikä verotusta voi perustaa ”vain” tasa-arvo- tai solidaarisuusperiaatteisiin, mitä ne sitten lienevätkään. Verotus on politiikkamielessä ylivoimaisesti täkein taloudellisiin kannustimiin vaikuttava tekijä. Jokainen varmaan ymmärtää, että jos mennään himoverottajien kelkkaan ja tasataan kaikkien tulot riippumatta siitä, tekeekö töitä vai ei, jaettavaa ei löydy senttiäkään. Kansantalouden tilipidosta voi laskea, että jos kotitalouksien tulot jaettaisiin tasan kaikkien kesken, kaikki saisivat 1700 euroa kuukaudessa. Mutta jos näin tehdään, todellisuudessa kukaan ei saa mitään. Oikeastaan ainoa tapa, jolla järjettömäksi kiristynyttä verotusta voi vastustaa, on kävellä ulos tästä järjestelmästä (muuttaa maasta). Tulevaisuudessa kilpailu hyvin koulutetuista ja hyvätuloloista veronmaksajista on varmaan aivan erilaista, mitä se on ollut tähän asti. Sen sijaan alhaisen tuottavuuden ja tulojen ihmisiä riittää miljardikaupalla. Äänestäjistä ei ole pulaa, enemmänkin on pulaa osaajista ja työmyyristä. Sääli vaan, että jälkimmäisiä on vaikea houkutella vain retoriikalla.

 

VATT:n tutkijoiden Kaisa Kotakorven ja Tuomas Matikan vast’ikään (29.8) julkaistussa blogissa ”Pitääkö ylintä tuloveroprosenttia laskea?” otetaan siinäkin kantaa marginaaliveron laskuun. Vaikka blogi on kirjoitettu hieman ”kieli poskessa”, perussävy on se, että verotuksen keventäminen on huono asia. Argumenttina on se, että nykyinen marginaaliveroprosentti (joka heidän arvioidensa mukaan on noin 65) on alhaisempi kuin (verotulojen ja veroasteen välistä riippuvuutta kuvaavan) ns. Laffer –käyrän maksimin antama arvo, joka Kotakorven ja Matikan mukaan on välillä 70-80 %.  65 prosenttia kuulostaa alhaiselta, jos sillä tarkoitetaan suurituloisten marginaaliveroastetta. Veronmaksajien (keskusliiton) mukaan marginaaliveroprosentti on 100 000 euron tuloilla 58,9 ja eläketuloilla 60.1. Kun kulutuksen implisiittinen veroaste on lähes 30 %, on kokonaisveroaste tällä tulotasolla jo yli 70 %, eikä siten verotuksen fiskaalinen(kaan) näkökulma antaisi paljon liikkumavaraa verotuksen kiristämiselle. Toisaalta voi kysyä, onko yhteiskunnan kannalta optimi se, jossa ihmisiltä saadaan revittyä maksimimäärä verotuloja. Kotakorpi ja Matikka toki myöntävät tämän todetessaan, että lopuksi on syytä painottaa, miten tätä laskuharjoitusta ei voida tulkita. Verotulot maksimoiva ylin tuloveroprosentti ei itsessään ole järkevä tavoite tai optimipiste johon pitäisi aktiivisesti pyrkiä. Julkisen vallan tulisi maksimoida kansalaistensa hyvinvointia, mikä on todennäköisesti eri asia kuin verotulojen maksimointi. Ei siis voida sanoa, että ylimmän rajaveroprosentin nostaminen verotulot maksimoivalle tasolle olisi yksiselitteisesti parasta mahdollista politiikkaa. Voihan näinkin sanoa, mutta turhan tämän asian kanssa on kiemurrella (todennäköisesti, yksiselitteisesti). Verotulojen maksimointi ei ole pelkästään todennäköisesti, vaan varmasti eri asia kuin hyvinvoinnin maksimointi; merkitseehän verotulojen maksimointi yksityisten kulutuksen minimointia. Verotus aiheuttaa aina ja yksiselitteisesti hyvinvointitappioita, ei siitä pidä tehdä mitään tulkintakysymystä. Laffer-käyrän avulla verotuksen hyvinvointivaikutuksista ei voi sanoa oikeastaan mitään, koska käyrä riippuu oikeastaan vaan yhdestä parametrista: työvoiman tarjonnan palkkajoustosta. Verotus vaikuttaa kuitenkin monen muunkin kanavan kautta: ammatin valinnan, koulutusinvestointien, palkkarakenteen, teknisen kehityksen jne. kautta. Siksi analyysien perustana pitää olla paljon Laffer -käyrää sofistikoidumpi malli, kuten esimerkiksi alla mainittu Minnesotan FED:n tutkimus. Ehkä voisi viitata myös Coenenin ym. EKP:n AWM-mallillaan aikaan tekemiin laskelmiin, joissa verotuksen rakenteen korjaaminen lähemmäs USA:n rakennetta kasvatti tuotantoa ja tuloja noin 10 % (ks. viimeinen viittaus).

 

Minusta on ilman muuta selvää, että verotusta (ja julkisen sektorin kustannusrasitusta) pitää keventää, jos aiotaan selviytyä kansainvälisessä kilpailussa. Koskaan ei tietenkään ole oikea aika keventää verotusta. Sen sijaan kiristäminen näyttää ”onnistuvan” aina. Niin kävi 1990-alun laman ollessa pahimmillaan eikä niin sanotun solidaarisuusveron ajoitusta 2012 voitane pitää kovin onnistuneena suhdannepoliittisena toimena. Ehkä nämä esimerkit kertovat enemmän valtion hallintoon pesiytyneestä ajattelutavasta, jonka mukaan valtiot menot ovat annettuja ja kaiken muun (verotus, työllisyysaste) pitää sopeutua niihin.

 

 

http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005343892.html

http://vatt.fi/artikkeli/-/asset_publisher/pitaako-ylinta-tuloveroprosenttia-laskea-

https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/selva-enemmisto-kannattaa-h…

https://www.minneapolisfed.org/research/staff-reports/optimal-progressivity-with-age-dependent-taxation

https://www.ecb.europa.eu/pub/pdf/scpwps/ecbwp747.pdf?2b2516e7574d0ff2c5680cb62a42d790

meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu