72 % ja kaikki hyvin?

Kuten tunnettua hallituksen virallinen työllisyystavoite on 18-64 vuotiaiden työllisyysasteen nostaminen 69 prosentista 72 prosenttiin. Joidenkin, kuten Martti Hetemäen, mielestä tavoite pitäisi asettaa vielä korkeammalle, jopa 80 prosenttiin. Tekemällä näin, voitaisiin kerätä riittävästi verotuloja nykyisten ja alati kasvavien julkisen sektorin menojen katteeksi.

Vaikka ajatuksessa on toki järkeä, tuntuu hokemaksi muodostunut 72 prosentin tavoite turhan yksisilmäiseltä. Ehkä eniten tökkii ajatus siitä, että julkisen sektorin menot ovat annettuja, ikään kuin kiveen hakattuja. Niistä ei voi tinkiä, vaan ainoa reitti tasapainottaa julkinen talous on lisätulojen hankkiminen tavalla tai toisella. Kuitenkin esimerkiksi sosiaalietuuksien tason luulisi olevan samalla tavalla päätösmuuttuja kuin veroasteetkin. Maksuton koulutus ja terveydenhoito ovat nekin aika harvinaisia järjestelyjä, jos ajatellaan tilannetta maailmanlaajuisesti tai historian saatossa. Eläkejärjestelmä on luku sinänsä. Pakollinen työeläkejärjestelmä ei ole mikään universaalinen malli maailmalla. Ajatellaan vaikka Uutta Seelantia, jossa on vain meikäläistä kansaneläkettä vastaava yleinen peruseläke muun eläketurvan jäädessä ihmisten oman toimeliaisuuden varaan. Uudessa Seelannissa 65-74 -vuotiaiden työllisyysaste on peräti 35 %, siinä missä Suomen luku on 10 %. Ei siellä tarvitse keskustella siitä, miten ihmiset saadaan työmarkkinoille.

Toinen ongelma, joka liittyy työllisyysasteeseen, koskee ”töiden luonnetta”. Onko samantekevää, mitä töitä ihmiset tekevät työllisyystavoitteen saavuttamiseksi? Viime vuosikymmeninä työllisyyden kasvu on tapahtunut yksinomaan palvelusten puolella, ja suurin kasvu on liittynyt julkiseen palvelutuotantoon. Ennen 1990 -alun suurta lamaa työllisten osuus koko väestöstä oli aika tarkkaan 50 %, nyt vain 41 %. Julkisen sektorin työllisyysosuus on kuitenkin samaan aikaan kasvanut hieman runsaasta 13 prosentista yli 15 prosenttiin, mikä tarkoittaa sitä, että yksityisen sektorin huoltosuhde lähentelee neljää. Julkisen sektorin kasvu parantaa toki työllisyysastetta, mutta hinta on kova. Julkiset menot kasvavat paljon enemmän kuin tulot ja julkisen sektorin rahoitustasapaino heikkenee. Ongelma ei koske pelkästään julkisen sektorin työpaikkoja: yksityisen sektorin alahaisen tuottavuuden (ja palkkatason) työpaikat eivät nekään tuota juuri lainkaan verotuloja julkiselle sektorille.

Jos työllisyysastetavoitteesta tulee elämää suurempi asia, on selvää, että se on saavutettavissa näennäisen helposti. Yksi mekanismi on lapsiluvun vähentäminen, mikä ei ehkä pitkän aikavälin tavoitteiden kannalta kuulosta hyvältä. Toinen tapa on tietenkin lisätä massiivisesti julkisen vallan laitospaikkoja. Siirretään lapset heti syntymän jälkeen lastantarhoihin ja vanhukset vanhainkoteihin. Mitä vähemmän meillä on lasten kotihoitoa ja vanhusten omaishoitoa, sitä paremmalta näyttävät työllisyysasteet. Se on sitten eri asia, paraneeko julkisen sektorin rahoitustilanne.

Periaatteellisempi ongelma liittyy kysymykseen, mitä tapahtuu ihmisten hyvinvoinnille. Ihmiselämän tarkoitus ei kai sittenkään ole toimia valtion verotulojen tuottajana. Kaikilla ihmisillä pitää olla oikeus vapaasti valita, haluavatko he olla ansiotyössä vai ei – aivan samalla tavalla kuin heillä pitää olla vapaus valita, haluavatko he kuluttaa vai ei. Kaikkien tietenkin olettaisi maksavan omista huveistaan. Markkinataloudessa tämä yhtälö toimii ihan oikein, mutta Suomi ei olekaan mikään oikea markkinatalous. Verot ja sosiaaliturva on monesti asetettu tasolle, jolloin työn tekemisessä ei ole mitään järkeä. Mutta näihin asioihin ei Suomessa voi puuttua. Eduskunnassa on vain kahdeksan joulupukkipuoluetta, jotka mustasukkaisesti vahtivat toisiaan, ettei kukaan vaan lipeä (kuvitelluista) saavutetuista edusta.

Vielä jokin aika sitten työllisyysastetavoite kuviteltiin voitavan saavuttaa suurisuuntaisella maahanmuutolla. Ajatus näyttää nyt ajautuneen hieman taka-alalle. Liekö syynä se, että maahanmuuttajien työllisyysasteet ovat koko 2000-luvun olleet yli 20 prosenttiyksikköä alhaisempia kuin kantaväestöllä. Työllisyysastetavoite voisi jotenkin toteutua, jos maahanmuuttajien työllisyysaste olisi 100 % (tyyliin parakeissa asuvat ”vierastyöläiset”), mutta jos heidän tunnuslukunsa ovat lähestulkoon samalla tasolla kuin kantaväestöllä, mahanmuuttujia tarvitaan ”äärettömän” paljon. Ajatellaan vaikka Suomen nykyistä työllisten osuutta koko väestöstä, joka on noin 40 % (tarkasti ottaen edellä mainittu 41 %). Leikitään ajatuksella, että tavoitteena on viiden prosenttiyksikön korotus tähän lukuun ja tuodaan työväkeä Virosta. Virosta tulleiden työllisyysosuus on (maahanmuuttajien osalta poikkeuksellisen korkea) hieman alle 50 %, mutta lasketaan luvut 50:n mukaan. Kysymys kuuluu, paljonko virolaisia pitää Suomeen tulla, jotta päästäisiin 45 prosentin työllisyysosuuteen koko väestön osalta? 100 000, vai 200 000? Ei riitä. Ei alkuunkaan. Tarvitaan 5.5 miljoonaa. Taitaa tulla seinä vastaan. Ehkä kannattaisi sittenkin pohtia niitä ”saavutettuja etuja”.  

 

http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/paaministerin-esikunta-tavoitetta-7…

Matti HetemäkI: https://yle.fi/uutiset/3-9591756

meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu