72 % ja kaikki hyvin?
Kuten tunnettua hallituksen virallinen työllisyystavoite on 18-64 vuotiaiden työllisyysasteen nostaminen 69 prosentista 72 prosenttiin. Joidenkin, kuten Martti Hetemäen, mielestä tavoite pitäisi asettaa vielä korkeammalle, jopa 80 prosenttiin. Tekemällä näin, voitaisiin kerätä riittävästi verotuloja nykyisten ja alati kasvavien julkisen sektorin menojen katteeksi.
Vaikka ajatuksessa on toki järkeä, tuntuu hokemaksi muodostunut 72 prosentin tavoite turhan yksisilmäiseltä. Ehkä eniten tökkii ajatus siitä, että julkisen sektorin menot ovat annettuja, ikään kuin kiveen hakattuja. Niistä ei voi tinkiä, vaan ainoa reitti tasapainottaa julkinen talous on lisätulojen hankkiminen tavalla tai toisella. Kuitenkin esimerkiksi sosiaalietuuksien tason luulisi olevan samalla tavalla päätösmuuttuja kuin veroasteetkin. Maksuton koulutus ja terveydenhoito ovat nekin aika harvinaisia järjestelyjä, jos ajatellaan tilannetta maailmanlaajuisesti tai historian saatossa. Eläkejärjestelmä on luku sinänsä. Pakollinen työeläkejärjestelmä ei ole mikään universaalinen malli maailmalla. Ajatellaan vaikka Uutta Seelantia, jossa on vain meikäläistä kansaneläkettä vastaava yleinen peruseläke muun eläketurvan jäädessä ihmisten oman toimeliaisuuden varaan. Uudessa Seelannissa 65-74 -vuotiaiden työllisyysaste on peräti 35 %, siinä missä Suomen luku on 10 %. Ei siellä tarvitse keskustella siitä, miten ihmiset saadaan työmarkkinoille.
Toinen ongelma, joka liittyy työllisyysasteeseen, koskee ”töiden luonnetta”. Onko samantekevää, mitä töitä ihmiset tekevät työllisyystavoitteen saavuttamiseksi? Viime vuosikymmeninä työllisyyden kasvu on tapahtunut yksinomaan palvelusten puolella, ja suurin kasvu on liittynyt julkiseen palvelutuotantoon. Ennen 1990 -alun suurta lamaa työllisten osuus koko väestöstä oli aika tarkkaan 50 %, nyt vain 41 %. Julkisen sektorin työllisyysosuus on kuitenkin samaan aikaan kasvanut hieman runsaasta 13 prosentista yli 15 prosenttiin, mikä tarkoittaa sitä, että yksityisen sektorin huoltosuhde lähentelee neljää. Julkisen sektorin kasvu parantaa toki työllisyysastetta, mutta hinta on kova. Julkiset menot kasvavat paljon enemmän kuin tulot ja julkisen sektorin rahoitustasapaino heikkenee. Ongelma ei koske pelkästään julkisen sektorin työpaikkoja: yksityisen sektorin alahaisen tuottavuuden (ja palkkatason) työpaikat eivät nekään tuota juuri lainkaan verotuloja julkiselle sektorille.
Jos työllisyysastetavoitteesta tulee elämää suurempi asia, on selvää, että se on saavutettavissa näennäisen helposti. Yksi mekanismi on lapsiluvun vähentäminen, mikä ei ehkä pitkän aikavälin tavoitteiden kannalta kuulosta hyvältä. Toinen tapa on tietenkin lisätä massiivisesti julkisen vallan laitospaikkoja. Siirretään lapset heti syntymän jälkeen lastantarhoihin ja vanhukset vanhainkoteihin. Mitä vähemmän meillä on lasten kotihoitoa ja vanhusten omaishoitoa, sitä paremmalta näyttävät työllisyysasteet. Se on sitten eri asia, paraneeko julkisen sektorin rahoitustilanne.
Periaatteellisempi ongelma liittyy kysymykseen, mitä tapahtuu ihmisten hyvinvoinnille. Ihmiselämän tarkoitus ei kai sittenkään ole toimia valtion verotulojen tuottajana. Kaikilla ihmisillä pitää olla oikeus vapaasti valita, haluavatko he olla ansiotyössä vai ei – aivan samalla tavalla kuin heillä pitää olla vapaus valita, haluavatko he kuluttaa vai ei. Kaikkien tietenkin olettaisi maksavan omista huveistaan. Markkinataloudessa tämä yhtälö toimii ihan oikein, mutta Suomi ei olekaan mikään oikea markkinatalous. Verot ja sosiaaliturva on monesti asetettu tasolle, jolloin työn tekemisessä ei ole mitään järkeä. Mutta näihin asioihin ei Suomessa voi puuttua. Eduskunnassa on vain kahdeksan joulupukkipuoluetta, jotka mustasukkaisesti vahtivat toisiaan, ettei kukaan vaan lipeä (kuvitelluista) saavutetuista edusta.
Vielä jokin aika sitten työllisyysastetavoite kuviteltiin voitavan saavuttaa suurisuuntaisella maahanmuutolla. Ajatus näyttää nyt ajautuneen hieman taka-alalle. Liekö syynä se, että maahanmuuttajien työllisyysasteet ovat koko 2000-luvun olleet yli 20 prosenttiyksikköä alhaisempia kuin kantaväestöllä. Työllisyysastetavoite voisi jotenkin toteutua, jos maahanmuuttajien työllisyysaste olisi 100 % (tyyliin parakeissa asuvat ”vierastyöläiset”), mutta jos heidän tunnuslukunsa ovat lähestulkoon samalla tasolla kuin kantaväestöllä, mahanmuuttujia tarvitaan ”äärettömän” paljon. Ajatellaan vaikka Suomen nykyistä työllisten osuutta koko väestöstä, joka on noin 40 % (tarkasti ottaen edellä mainittu 41 %). Leikitään ajatuksella, että tavoitteena on viiden prosenttiyksikön korotus tähän lukuun ja tuodaan työväkeä Virosta. Virosta tulleiden työllisyysosuus on (maahanmuuttajien osalta poikkeuksellisen korkea) hieman alle 50 %, mutta lasketaan luvut 50:n mukaan. Kysymys kuuluu, paljonko virolaisia pitää Suomeen tulla, jotta päästäisiin 45 prosentin työllisyysosuuteen koko väestön osalta? 100 000, vai 200 000? Ei riitä. Ei alkuunkaan. Tarvitaan 5.5 miljoonaa. Taitaa tulla seinä vastaan. Ehkä kannattaisi sittenkin pohtia niitä ”saavutettuja etuja”.
http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/paaministerin-esikunta-tavoitetta-7…
Matti HetemäkI: https://yle.fi/uutiset/3-9591756
Kun Uusi Seelanti tuli mainittua,niin löytyy sieltä enemmänkin.
-Maan parlamentti kielsi hiljan yksimielisesti 0-tuntisopimukset.
-Maassa ei tunneta maataloustukia.
Ilmoita asiaton viesti
Ajatteletko, että meillä menisi paremmin, jos elintarvikkeet tuotaisi meille ulkomailta.
Ilmoita asiaton viesti
En
Ilmoita asiaton viesti
#9
Tämä kysymys oli tarkoitettu Mauri Lindgrenille. Kiitos vastauksestasi.
Ilmoita asiaton viesti
Ymmärrän hyvin,että maataloustuilla suojaudutaan tuonnilta.Uusi Seelanti kykenee viemään ilman tukia ja Aasian ulkopuolella paikalliset tuontitullit lisärasitteena.
Ilmoita asiaton viesti
Oletko sitä mieltä, että kasvukauden pituudella ja lämpösäteilyn määrällä ei ole merkitystä maatalouden tuotto-/kustannusrakenteeseen. Uusi-Seelanti on tässä suhteessa yksi maailman edullisimpia alueita. Suomi taas on yksi kaikkein heikoimmassa asemassa olevista näillä mittareilla mitattaessa.
Ilmoita asiaton viesti
1970-luvulla tuet muodostivat maassa 40% maatalouden tuloista.Vasta tukien poisto aikaansai viennin räjähdyksen.Toisaalta se mahdollisti tuotannon kasvattamisen,mutta pakotti toisaalta tehostamaan ja monipuolistamaan.Taitaa olla jotain tekemistä markkinatalouden kanssa.
Ilmoita asiaton viesti
Realismia.
Ilmoita asiaton viesti
Uudesta Seelannista voisi Suomi hakea enemmänkin oppia, vaikka pallon toisella puolella onkin.
Ilmoita asiaton viesti
Kirjoituksessa mainittiin julkisten menojen kasvu. Suomen julkiset menot ovat kasvaneet 10 vuoden aikana 87 miljardista eurosta 121 miljardiin euroon. Kasvua menoihin on siis tullut 34 miljardia euroa.
Muihin maihin verraten, Suomen julkiset menot ovat kasvaneet viimeisen 10 vuoden aikana liki kaksi kertaa enemmän, mitä kaikissa muissa EU-maissa on tapahtunut keskimäärin. Mikäli kasvu olisi ollut vastaavaa ja verrattavissa muihin EU-maihin, julkiset menot olisivat nyt yli 15 miljardia euroa pienemmät, mitä ne tänä päivänä todellisuudessa ovat.
Suomen julkiset menot kasvoivat siis rajusti, mutta kansantuotteen kasvu on ollut samalla olematonta ja ollen jopa vieläkin negativisella tasolla v. 2007 verraten -ainoana maana koko Euroopan alueella. Tiedä sitten kuinka paljon Suomen talouden romahdus V. 2007 jälkeen on vaikuttanut julkisia menoja lisäävästi, mutta tuskin kokonaisuudessaan talouden pysähtyneisyys selittää kaikkia menojen lisäyksiä. Täytyy myös huomata, että v. 2007 jälkeen maan julkisen sektorin palkkamenotkin ovat kasvaneet eniten koko Euroopassa huolimatta muun talouden ongelmista.
Ilmoita asiaton viesti
Vuoden 2007 palkkaratkaisut olivat ehkä suurin yksittäinen syy ongelmiimme; kilpailukyky heikkeni kertaheitolla rutkasti. Samalla julkisiin menoihin tuli lisää miljardikaupalla. Lisää kylmää kyytiä tuli vielä 2011 ”Pukkisen” TUPO-ratkaisusta.
Kai näistä molemmistä kämmeistä suurin vastuu on Jyrki Kataisella, joka Pukkisen TUPOssakin hääri kätilönä.
Hyvä kommentti Laurilta.
Ilmoita asiaton viesti
Työllisyysasteen määrittely jo houkuttelee monenlaiseen tilastokikkailuun. Työlliseksihän lasketaan henkilö, joka on tutkimusviikolla tehnyt yhden (!!!) tunnin palkallista työtä. Tilastokeskushan voisi palkata vaikka kaikki työttömät kympin tuntipalkalla tunniksi työttömyystilastoja siivoamaan, jolloin päästäisiin 100 %:n työllisyyteen.
Ilmoita asiaton viesti
Näin on. Erilaista ”tempputyöllistämistä” on jo nytkin kymmeniä tuhansia. Sitä tietä ei kannata edetä.
Ilmoita asiaton viesti
Periaatteessa työtä tarvitsee tehdä vain sen verran kuin omat tarpeet vaativat.
Ongelma on siinä, että me haluamme koko ajan kaikkea lisää: liksaa, vapaa aikaa, eläkettä, julkisia palveluita.
Järkevämpää olisi tavoitella kohtuutta ja pitää tulot ja menot tasapainossa.
Demokratiassa se on vaikeaa, sillä vaalit voittaa aina se joka on antanut suurimmat menolupaukset.
—
Valitettavasti matalat korot ovat aiheuttaneet sen, että kaikki todelliset muutokset on lykätty eteenpäin. Toimeen tartutaan vasta seuraavassa taantumassa kun korot nousevat ja valtion velanotto vaikeutuu.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä kirjoitus. Itse laittaisin painotusta vielä hieman enemmän työllisyysasteeseen ja hieman vähemmän palveluiden vähentämiseen. Näin siksi, että yleinen kulutustasomme on edelleen (historian ja maailman mittakaavassa) ylellinen, ja monet yhteiskunnan palveluista ovat oikeasti hyödyllisiä.
Mutta säädämmepä balanssia kumpaan suuntaan tahansa, yksi keskeinen ongelma on juuri tuo mainittu puolueiden joilupukkimaisuus. Ennen euroa osasimme säätää kulutustottumuksiamme rahan arvoa säätämällä (tai kelluttamalla). Nyt, kiinteän valuutan tilanteessa, demokratiamme ei näköjään kykene enää vastaavaan säätelyyn, vaan joulupukkipuolueet jakelevat edelleen etuja tai pitävät saavutetuista eduista kiinni.
Oikea tapa, jos aikoo pysyä eurossa, olisi luoda uusi mekanismi, jolla yleistä kulutus- ja ansiotasoa voi säätää. Mutta ilmeisesti poliitikoille on helpompaa ajaa talous kaaokseen kuin luopua joulupukki-imagostaan.
Ilmoita asiaton viesti