Juristeria

 

Vuonna 1962 tunnettu kasvutilinpidon kehittäjä Edward Denison julkaisi kirjan, joka aikanaan oli jonkinlainen bestseller ”The Sources of Economic Growth in the United States & the Alternatives Before us”. Kirja kertoi nimensä mukaisesti talouskasvuun vaikuttavien tekijöiden suhteellisesta merkityksestä, ja luonnollisesti pääpaino oli teknologiassa, pääomavaltaisuudessa ja työvoiman määrässä. Kirjan lukemattomia taulukoita selatessani silmiini sattui yksi vähäpätöiseltä tuntuva yksityiskohta: juristeria. Denison nimittäin arvioi, että USA:ssa lisääntyvä juristeria oli yksi talouskasvuun vaikuttavista negatiivisista tekijöistä (kontribuutio taisi olla 0.2 prosenttia vuodessa). Juristerilla hän tarkoitti sitä, että kaikkien asioiden hoito tulee – kiitos juristien kasvavan panoksen – entistä hankalammaksi ja kalliimmaksi.

Ajatus tuntui siihen aikaan suomalaisittain aika erikoiselta, mutta kun asioita ajattelee nyt, ei oikeastaan halua suoralta kädeltä kiistää Denisonin arvioita. Eikö juristien rooli muutoinkin ole juuri “selvien asioiden sotkemisessa ja sotkuisten asioiden selvittämisessä”. Nyt vaan tuntuu siltä, että pääpaino on vahvasti lauseen ensimmäisellä osalla.

Silmiin sattuvat iltapäivälehtien kertomukset juristien palkkioista. Mitro Revon oikeudenkäynnissä juristien lasku oli 230 000 euroa (josta seurakunnan piikkin 200 000 ja Revon 30 000). Repo tavallaan voitti juttunsa, mutta oikeastaan hän ei saanut mitään, koska puolet kuluista jäi Revon omaan piikkiin. Eli voittaja otti kaiken. Juristien tuntipalkka oli Iltasanomien mukaan korkeimmillaan 560 euroa tunti, jolla päästään jo lähes 90 000 euron kuukausipalkalle. Ei mikään hassumpi korvaus, varsinkin kun ei tarvinnut askarrella vaikeiden kansainvälisen vero-oikeuden pähkinöiden tai matemaattisten mallien kanssa.    

Kaikki muistavat varmaan Ruanda-oikeudenkäynnin, Annelin Auerin, Bodom -järven ja tapaus Aarnion. Ollaan kustannusten kokoluokassa 5 miljoonaa. Turun terroristioikeudenkäynti kipuaa varmaan samoihin lukuihin. Tuntuu siltä, että mitään budjettirajoitusta ei ole.

Itse asiassa tilanne on aika erikoinen markkinatalouden näkökulmasta. Markkinoiden molemmilla puolella istuvat saman ammattikunnan edustajat. Oikeusistuimien juristit (tuomarit) viime kädessä päättävät osapuolten juristien palkkioista. Ja oikeusministeriössä menojen raameista päättävät tietenkin juristit. Ei siten ole mikään ihme, että avustukset oikeusaputoimintaan ja juristien palkkioihin on yksi nopeimmin kasvavia eriä valtion hallinnossa (rahaa palaa lähes 150 miljoonaa vuodessa). Oikeudenkäyntien pituudesta ja valitusmahdollisuuksista päättävät juristit käytännössä yksinään.

Mutta ruokahalu kasvaa syödessä. Muistuu mieleen, kun Suomen asianajajaliiton puheenjohtajan Riitta Leppiniemen vaati, että oikeuspalvelusten arvonlisäveroa pitäisi alentaa tai tehdä mainittujen palvelusten arvonlisävero-osuudesta verovähennyskelpoinen henkilöverotuksessa (Helsingin Sanomat 5.9.2009). Kaikkien lobbareiden tapaan Leppiniemi väitti hurskaasti, että toimet palvelisivat tavallista kuluttajaa. Hän kirjoitti ”Uudistuksessa ei ole kyse palveluntarjoajien – esimerkiksi asianajotoimistojen – tulojen nostamisesta, sillä veroprosentin laskun pitäisi tietenkin näkyä suoraan kuluttajien asianajosta maksamissa hinnoissa.” Tietenkin sen pitäisi, mutta kun palvelujen tarjonta on mitä ilmeisimmin hyvin huonosti hintajoustavaa, kun taas kysyntä on ainakin johonkin rajaan asti hintajoustavaa, vain häviävän pieni osa veronalennuksista menisi kuluttajalle. Sen sijaan pääosa menisi asianajajille, joille jo nyt valtaosa ilmaisen oikeusavun hyödystä menee.

Voi tietysti naivisti sanoa, että “oikeusturvasta ei saa tinkiä, aivan samalla tavalla kun sanotaan, että ihmisoikeuksista ei saa tinkiä tippaakaan. Mutta kun maailmassa ei ilmaista rahaa, niin jostain miljoonaoikeudenkäyntien kustannukset ovat poissa. Mieluimmin minä antaisin miljoona vaikka syöpäsairaiden hoitoon, kuin Suomen hyvätuloisimmalle ammattikunnalle, juristeille.

Ongelmahan on siinä, että juristit ovat onnistuneet tekemään toimialastaan täydellisen ammattikuntamonopolin (closed shop). Yllätys, yllätys, ketkä valmistelivat lainsäädäntöä kelpoisuudesta toimia oikeusavustajina! Juristit haluava tietenkin potkia ei-juristit (lautamiehet) pois kokonaan oikeustoimesta, koska he (omien sanojensa mukaan) haluavat supistaa kustannuksia ja lisätä oikeusturvaa! Totuus on tietenkin se, että he haluavat vain lisää rahaa. Mutta kukapa nyt tunnustaisi olevansa yksinkertaisesti vain rahan perään.

On käsittämätöntä, että valtiovalta (poliitikot) eivät tee mitään tämänkään markkinafriktion korjaamiseksi. Ja kuitenkin korjaamisen ei pitäisi olla kovin vaikeaa. Vapautetaan markkinat, eli aloitetaan poistamalla juristimonopoli asianajotoimesta. Kaksinkertaistetaan oikeustieteellisten tiedekuntien pääsykoekiintiöt, jotta markkinoilla päästäisiin jonkinlaiseen tasapainoon kysynnän ja tarjonnan välillä. Ja yksinkertaistetaan oikeudenkäyntejä, esimerkiksi vähentämällä loputonta valituskierrettä. Muuten, miksi meillä ei voi olla esimerkiksi amerikkalaistyyppistä järjestelmää, jossa syyttäjä voi sopia syytetyn kanssa siedettävästä rangaistuksesta selvissä tapauksissa. Jos syytetty tunnustaa, asia on siinä. On älytöntä rahan tuhlausta kutsua juristit vielä kehiin keksimään satuja marssilaisista, jotka ovat syytetyn sijaan (ja syytetyn tunnustuksen vastaisesti) tehneet syytteen alaiset kolttoset. On samantekevää, tekeekö syyllinen 10 vaiko 12 tuntia yhdyskuntapalvelua R -kioskin ryöstöstä. Turha hieroa asiaa satojen tuhansien edestä, kun lopputuloksella ei ole mitään asiallista vaikutusta mihinkään.    

No, jos mikään näistä ehdotuksesta ei sovi, nostetaan oikeuspalvelusten ALV vaikka 50 prosenttiin. Verotuksen kohtaantoteoria kertoo ihailtavan yksiselitteisesti, että kerrankin valtio − me kaikki −  voittaisi täällä  reseptillä.   

 

meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu