Äärioikeisto ja hyvinvointivaltio

Aloitetaan YLE:n uutisilla: ”Brasilia saa äärioikeistolaisen presidentin Jair Bolsonaron” (29.10.18). ”Italian äärioikeisto jätti 82 miljoonaa muutosehdotusta lakiesitykseen” (YLE 23.9.15). ”Itävallassa äärioikeisto nousee hallitukseen” (16.12.17). ”Mistä äärioikeistolainen AfD sai kannattajansa?” (25.9.17) Miten voi (Brasiliassa) 55 % kansalaisista muuttua äärioikeistolaisiksi. Voiko olla niin, että äänestäjien jakauma siirtyy kertaheitolla (kuviossa 1) positiosta 1 positioon 2 niin, että keskiarvo (ja tässä tapauksessa myös mediaani) siirtyvät oikealle määrän C-B? Vähän vaikea uskoa. Tuleen mieleen, että ehkä uskottavampi selitys on se, että vaalitulosta selostaneiden positio jakaumalla on siirtynyt B:stä A:han. Kun ollaan jakauman vasemmalla hännällä, kaikki näyttää ”äärioikeistolaisuudelta”. Ajatus hiipii mieleen viimeistään silloin, kun joidenkin ”analyytikoiden” tausta näyttää sijainneen jakauman vasemmassa ääripäässä. Toki ihminen voi uudistua, mutta..

Vaikka en ole kovin vakuuttunut jakauman siirtymisestä, tuntuu siltä, että poliittisen kentän hännät ovat kasvaneet sitten 1990-luvun. Vaikea sanoa, onko se median aikaansaannosta, mutta kohtuudella täytyy sanoa, että ”vastuullinen” media on tehnyt aika vähän ristiriitojen sovittelemiseksi ja vuoropuhelun käynnistämiseksi. Pikemminkin media on ollut osapuoli kiivailussa kuin ulkopuolinen havainnoitsija, sovittelusta nyt puhumattakaan.

Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden kannalta kehitys ei lupaa hyvää. Poliittisten intohimojen ja riitojen kasvu vähentää sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka on välttämätön ehto sille, että kansalaiset ovat valmiita huolehtimaan myös kanssaihmisistä. Poliittisessa debatissa toisinajattelijoiden mielipiteiden kunnioitus häviää, ja keskustelu (jos siksi voi nimittää) muuttuu nimittelyksi, tahalliseksi väärinkäsittämiseksi ja vääristelyksi. Keskustelupalstoilla nuokkuu liian monta, joilla elämän sisältönä on patologinen riidankylvö ja maaninen halu vain loukata vastapuolta. Mutta vielä pahempaa on luvassa: ilmiannot (työnantajille ja asiakkaille), boikotit ja suoranaiset vahingonteot ovat jo tulleet fanaattisimpien uskonsotureiden työkaluiksi. Voi kysyä, että jos ilmipiiri muuttuu tällaiseksi, onko kukaan valmis maksamaan (julkisen vallan tulonsiirtojärjestelmän) kautta poliittisen vastustajan sairaalamaksuja tai työttömyyskorvauksia.

Tieteellisestä kirjallisuudesta tiedämme, että hyvinvointivaltion rahoituksen kannalta kaikenlainen frakmentaatio (väestöryhmien eritäytyminen) on paha asia. Tyypillisimmin tämä on näkynyt etnisten ristiriitojen seurauksena: mitä sirpaleisempaa on väestön etninen rakenne, sitä vaikeampaa on rakentaa sellaista yhteisöllisyyttä, mitä hyvinvointivaltio edellyttää. Suomessa on ollut aika naiivi käsitys siitä, miten vaikea tämä ongelma on, mutta olisi aihetta seurata kehitystä maissa, joissa esimerkiksi maahanmuutto ollut suurempaa kuin Suomessa. Vastikään professori Nikolaj Harmon julkaisi Scandinavian Journal of Economics – aikakauskirjassa tutkimuksen, jossa hän selvitty poliittisen ilmaston muutosta Tanskassa. Tulos oli tilastollisesti harvinaisen selvä ja yksiselitteinen; poliittisen oikeiston (vasemmiston) kannatus on kasvanut (laskenut) eniten niissä kunnissa, joissa siirtolaisuus oli ollut suurinta. Tulos sinänsä on samansuuntainen, kuin mitä on saatu Yhdysvalloissa, mutta hyvinvointivaltion rahoitusta ajatelleen se on tietenkin meidän kannaltamme olennaisempi.

Hyvinvointivaltion rahoituksen kannalta tärkeää on tietysti tulonjako. Vaikka voisi kuvitella, että suuret tuloerot antavat aihetta tulojen tasaamiseen pyrkiviin toimiin, näyttää siltä, että hyvinvointivaltio on pienimmillään silloin, kun tuloerot ovat suuret. Toki tässä on ”kana” ja ”muna” –ongelma, mutta jos tarkastellaan tuloja ennen veroja ja tulonsiirtoja, niiden voisi olettaa olevan riippumattomia tulonsiirtojärjestelmästä. Periaatteessa kaikki menee kuvion 2 mukaan: jos ja kun tulojen jakauman on voimakkaasti vino oikealle, tulojen keskiarvo ja olennaisesti suurempi kuin tulojen mediaani, mikä tässä markkeeraa ”keskimmäistä” äänestäjää (sitä, jonka perässä kaikki poliittiset puolueet ovat). Mediaaniäänestäjän kannattaa äänestää korkeampien verojen puolesta, koska rahaa on (netto)tulonsiirtojen muodossa tulossa keskimääräisten tulojen ansaitsijoilta (ja sitä suurempituloisilta). Näin teoriassa, mutta toimiiko mekanismi, jos tulonjaon ääripäät ovat kaukana toisistaan niin kuin esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa. Toimiiko se, jos ”köyhät” ja ”rikkaat” ovat eri kansalaisuutta ja/tai eri aatesuuntaa? Toimiiko se, jos asuinpaikan saa vapaasti valita tulojen ollessa ”riittävän” suuret? Ajatellaan vaikka Suomea, jossa pienituloiset (poislukien opiskelijat) ovat pysyvästi tulonsiirtojen saajia ja enenevässä määrin maahanmuuttajia. Heidän suhteellinen osuutensa on kaikkein pienituloisimpien desiilissä jo nyt kolmikertainen väestöosuuteen verrattuna. Toimiiko järjestelmä silloinkin, kun kunnassa x on vain maahanmuuttajia, ja 99 % kuntalaisista äänestää vasemmistoa. Tai päinvastoin. Joidenkin mielestä toimii, mutta maailmalta on aika vaikea löytää esimerkkejä tällaisesta.

https://onlinelibrary.wiley.com/doi/abs/10.1111/sjoe.12239

meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu