Kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden

 

Suomeen tulee 18 maakuntaa ja ilmeisesti maakunnille myös verotusoikeus. Maakuntamallia kannatti ennen eduskuntavaaleja vain Keskusta. 13 prosentin kannatuksella on siis mahdollista saada aikaiseksi malli, jota selvä enemmistä kansalaisista vastusti ja oletettavasti vastustaa edelleenkin.  Jos meillä olisi ollut Sveitsin mallin mukainen kansanäänestys, maakuntamalli olisi kuopattu saman tien. Toki saman kohtalon olisi kokenut myös pakkoruotsi ja moni muu poliittisen suhmuroinnin lopputulos.

On turha ihmetellä, miksi ihmiset eivät äänestä. Äänestävät he miten tahansa, lopputulos voi olla täysin päinvastainen. Haikeana ajattelee anglosaksista enemmistövaalitapaa, jossa nyt kuitenkin tietää, että saa, mitä tilaa.

Emme vielä tiedä, miten massiivisen byrokratian poliitikot onnistuvat maakuntiin rakentamaan. Yleensä tämän kaltaiset pelot kuitenkin toteutuvat täysimääräisesti. Lääkäreiden ja sairaanhoitajien sijaan palkataan hallintojohtajia, rahoitusjohtajia, henkilöstöjohtajia, tiedottajia jne.

Mutta ehkä se on kuitenkin pieni murhe sen rinnalla, että maakunnat saavat verotusoikeuden. Tällöin aiemman SOTE-kaavailun säästömekanismi valtion asettaman budjettirajoituksen kautta ei enää toimi (”perälauta avataan”). Mikä turvaa kansalaiset siltä, että maakuntaverot nousevat pilviin? Periaatteessa ei mikään muu kuin luottamusmiesasemassa olevien poliitikkojen halu säästää rahaa. Mutta niin kuin olemme huomanneet Säätytalon neuvotteluista, halu lahjoa kansalaisia heidän omilla rahoillaan voittaa useimmiten terveen taloudenpidon periaatteet.

Jos maakuntavero toteutuu, on meillä kolme tuloista perittävää veroa. Ja sitten voidaan jäädä odottelemaan EU-veroa. Euroopan Unionin suoraan kansalaisilta perimä vero muhii kaiken aikaa Unionin käytävillä ja kuten tunnettua (linkki US:n uutiseen) sillä on kannatusta myös suomalaisten potentiaalisten euroedustajien keskuudessa. Eniten kannatusta löytyy Vihreiltä, mikä sinällään ei ole yllättävää, ovathan he vaaliohjelmassaan sitoutuneet kasvattamaan Suomen maksuosuuksia EU:lle seuraavien sananparsin: ”vahvistetaan EU:n kykyä tasoittaa kilpailukyky- ja suhdanne-eroja esimerkiksi jäsenmaiden maksuosuuksia kasvattamalla”. Kreikan kilpailukykyvajeen arvoksi arvioitiin jossain vaiheessa 40 %, joten tällaisen tavoitteen omaksuminen kuulostaa pelottaan kalliilta.  Suhdanne-erojen tasoittaminen kuulostaa jo fantasia-tason ajatukselta. Ainakin se vaatisi vähintään massiivista EU:n yhteistä budjettia. Toisaalta eivät suhdannevaihtelut mihinkään häviäisi, ne vaan olisivat (ehkä) aiempaa enemmän samanlaisia eri jäsenmaissa.

Selvää on, että EU-veroa ei yritetä lanseerata uutena yleisenä tuloverona vaan jonain pienimuotoisena haittaverona vaikkapa vain muovipilleille tai lentokoneella tehtyjä maailmanympärysmatkoja koskevana ilmastoverona. Mutta periaatehan on tietenkin se, että ”kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden”. Yksittäistä hyödykettä koskevasta haittaverosta on lyhyt matka yleiseen haittaveroon, ja kun ”haitan” identifiointi tulee liian vaikeaksi, siirrytään yleiseen hyödyke- tai tuloveroon. Veron määrä ei tietenkään ole enää meidän käsissämme.

EU-veron kanssa kilpailee, tai pikemminkin täydentää, ajatus verotuksen harmonisoinnista. Ajatuksena on ns. ”haitallisen verokilpailun” estäminen eritoten yritysverotuksessa. Vaikka verokilpailuun toki liittyy epäterveitäkin piirteitä, on se kuitenkin jonkinlainen suoja ”himoverotusta” vastaan. Jos verokarhun ei tarvitse mitenkään pelätä veropohjan rapautumista verotusta kiristettäessä, mikä silloin estää kiristämistä.

Joku voi tietenkin sanoa, että meillä on vielä varaa kiristää verotusta. En nyt olisi ihan varma siitä. Jotta voitaisiin sanoa, onko meillä varaa kiristää verotusta, on ensi sovittava siitä, mitä verotus on. Minun mielestä verorasituksen todellinen (lahjomaton) indikaattori on julkiset menot. Julkiset menot on aina loppujen lopuiksi rahoitettava verotuksella. Muita vaihtoehtoja ei ole, koska julkinen sektori ei pääsääntöisesti ole tuloa tuottava talousyksikkö. Toki se voi aina ottaa velkaa, mutta ei loputtomiin. Se voi jättää velat maksamatta, mutta konkurssi ei ehkä ole asiallinen vaihtoehto julkisten menojen rahoittamisessa. Sovitaan siis, että julkisen sektorin ”taakka” kansataloudelle on sama kuin julkiset menot. Vuona 2017 (jolta vuodelta uusimmat tiedot ovat käytettävissä) menot olivat 121.3 miljardia euroa. Yleensä lukua verrataan kokonaistuotannon (BKT) arvoon, mutta ei BKT ole mikään käytettävissä oleva tulo, koska siihen sisältyvät tulonsiirrot ja tuotannontekijätulot ulkomailta (netto) sekä kiinteän pääoman kuluminen. Ehkä oikeampi suure on koko kansantalouden käytettävissä oleva tulot, joka samaisena vuonna 2017 olivat 181.5 miljardia euroa. Eli ”todellinen” veroaste oli 67 % (eli se siis sisältää kaikki verot ja muut maksut, jotka julkinen sektori saa nyhdettyä kansalaisilta). Jos se kuulostaa liian pieneltä, niin ei auta muuta kuin tähyillä ulkomaiden konsulaattien ovikilpiä uuden kortteerin löytämiseksi.

 

https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/280930-vihreissa-ja-vasemmistossa-kannatusta-eu-veroille-perussuomalaiset-vastustavat

meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu