Mitä on köyhyystutkimus, osa 2

 

Jatketaan jo suosituksi tullutta köyhyystutkimussarjaa. Kuten muistetaan, lähtökohtana oli kysymys siitä, mitä köyhyystutkimus oikein antaa meille. Kyse ei suinkaan ole yhdestä gradusta tai väitöskirjasta vaan vuosia jatkuneesta tutkimusperinteestä. On vaikea sanoa, miten paljon Suomen Akatemia, yliopistot ja säätiöt ovat rahoittaneet tätä toimintaa, mutta jonkinlaisen vinkin saa siitä, että pelkästään Koneen säätiö on rahoittanut (pelkästään) ”jakautuuko Suomi” ohjelmaa lähes 2.5 miljoonalla eurolla.

Yleinen kommentti on, että hyvä saada tietoa köyhyydestä, mutta ainakin minun mielestäni pelkästään ns. tieto on tieteellisesti arvotonta, jollei se mitenkään liity johonkin teoreettisen viitekehikkoon. Epäselväksi on jäänyt, mikä sellainen teoria on. Neljä-viisikymmentä vuotta sitten sosiologien yleisimmin hyväksymä teoria olisi marxismi-leninismi, mutta nykytilanteesta on vaikea sanoa mitään. Näyttää siltä, että tilalle on tullut täydellinen empirismi: pyöritetään dataa suuntaan jos toiseen, ja sitten tehdään päätelmiä lähinnä intuition pohjalta.

Palataan vielä esimerkkiimme (Maria Ohisalon väitöskirjaan).  Siinä kysellään leipäjonoissa olleiltasi heidän tuntemuksiaan elämäntilanteesta. Eri tavoin esitettyihin kysymyksiin tai väitteisiin saadaan erilaisia vastauksia. On ymmärrettävää, että vastausten taulukointi (tai momenttien laskeminen) ei tunnu kovin tieteelliseltä työtä ja siksi pitää tehdä joitain ”hienompia” analyysejä. Tavallisin ratkaisu on käyttää faktori- tai erotteluanalyysiä. Faktorianalyysiussa idean on muodostaa ”havaituista” tiedoista latentteja muuttujia, faktoreita, joiden kuvitellaan olevan saatujen tietojen (vastausten) takana. Näitä faktoreita sitten verrataan kolmansiin muuttujiin, jotta ilmiöiden syvällisemmästä luoteesta voitaisiin sanoa jotain.

Ongelma on siinä, että meillä ei ole oikein mitään, mistä tarttua kiinni. Kyselytutkimuksissa on järjestään epämääräinen joukko kysymyksiä. Niitä saattaa olla jopa satoja, mutta niistä yleensä poimitaan analyyseihin – hyvin epämääräisen proseduurin puitteissa – vain, sanotaan kymmenen. Jo siitäkin syystä on vaikea sanoa, mitä vastaukset heijastavat? Jos minulta kysytään, käytänkö huumeita, vastaukseni on mitä todennäköisemmin väärä, eli valehtelen tai en osaa tehdä ”oikeaa” eroa seuraavien ilmaisujen suhteen ”käytän vähän”, käytän satunnaisesti”, käytän silloin tällöin”, ”olen joskus käyttänyt” … jne.

Mutta suurempi ongelma liittyy faktoreihin. Ne ovat aidosti ”mustia laatikoita”, joita voimme toki parhaamme mukaan (lähinnä ns. latausten perusteella) luonnehtia, miten haluamme. Mutta varsinkin teorian puutteessa, se on melkoista itsepetosta. Sosiologit ovat hyviä keksimään nimiä näille konstruktioille, mutta nimeäminen on lähes yhtä mielivaltaista puuhaa kuin nimien antaminen ristiäistilaisuudessa. Vielä ongelmallisempaa on, että faktoreilla ei ole mitään mittakaavaa (vaikka lähtökohtana olevilla muuttujilla niin olisikin). Emme siten voi sanoa, ”miten paljon”.

Siksi ”analyysiosiot” yleensä täyttävät lauseista tyyliin ”faktoria yksi voidaan tulkita kuvaavan yleistä tyytymättömyyttä elämään, kun taas faktoria kaksi  …..”.  Se mikä ainakin ekonomistia ”hirvittää”, on mittausvirheiden määrä: sekä vastaukset kyselyyn että faktorit ovat korvikkeita jollekin, josta meillä ei ole mitään tietoa. Päälle tulevat tietenkin virheet otannasta. Jos otos muodostuu vaikka siten, että kaikki halukkaat voivat vastata (niin kuin esimerkiksi leipäjonoesimerkissä tai erilaisissa nettikyselyissä), tunnuslukujen tilastollisia ominaisuuksia voi vain arvailla. Sivumennen sanoan tuntuu siltä, että otannan oikeellisuudesta nykyään vähät välitetään (kyselyt tehdään enenevässä määrin netissä tai korkeintaan puhelimella, usein vailla kunnon taustarekisteritietoja jne.).  

Selvää on, että kyselyt kertovat meille, että köyhiksi olettamamme ihmiset” kertovat olevansa tyytymättömiä elämänsä laatuun ja toimeentuloonsa. Mutta kaikki ymmärtävät, että tämä johtopäätös ei meitä hirveästi auta, jos pohditaan, mitä politiikassa pitäisi tehdä. Aiheellinen kysymys on tietenkin myös se, onko mitään tehtävissä. Jotta näihin kysymyksiin voisi vastata, pitäisi meidän tietää, mikä on nykyisen elämäntilanteen taustalla. No, sekään ei ole mikään varsinainen mysteeri: on joukko tekijöitä, jotka tulevat aina vastaan tilastollisissa analyyseissä: heikko koulutus, huono ammattitaito, avioero(t), yleensä kyvyttömyys ihmissuhteisiin, sairaudet – mukaan lukien alkoholismi, pelihimo ja huumeriippuvuus jne.

Yleensä analyysi päättyykin tällaisen listaan, mutta ongelma on siinä, että vaikka nämä ovat ”syitä”, eivät ne ehkä kuitenkaan ole niitä perimmäisiä syitä. Huono koulutus voi johtua paitsi vanhempien koulutustaustasta (koulutuksen periytyvyydestä) ja lahjattomuudesta, myös siitä, että koulutusjärjestelmä toimii väärin: opetusta (esim. joitain oppiaineista) ei koeta tarpeellisiksi, koulu kestää liian kauan (jo nyt!). Mutta voi olla, että taustalla on yleisempi insentiiviongelma; ajatellaan, että ”elämässä selviää” (kiitos KELAn, kilttien poliitikkojen ja sosiaalitätien) ilman koulunkäyntiäkin. Olennaista on se, että ”huono koulutus” ei välttämättä ole annettu tosiasia, joka ei reagoisi mihinkään politiikkaan. Hieman samanlainen kommentti koskee perhesuhteita. Yksihuoltoja, jolla on vaikkapa kolme lasta, on todennäköisesti köyhä, mutta mikä tässäkin asiassa on annettuja mikä otettua? Avioerot ovat olleet jo pitkään kasvussa, mutta ei syynä voi olla se, että ihmisten aito yhteensopimattomuus olisi jotenkin kasvanut. Kai sielläkin on taustalla jotkin insentiivimekanismit: esimerkiksi kuvitelmat siitä, miten paljon yhteiskunta auttaa erotilanteessa. Toisien sanoen avioerot eivät nekään ole mikään meteoriittisateeseen verrattavissa oleva ilmiö. 

Puhtaasi taloudelliset tekijät ovat varmaan nekin syyllisiä. Suomi on käytännössä Euroopan kallein maa ja pienellä palkalla ei oikein tule toimeen. Tämä on varmaan totta, ja se panee kysymään, eikö ongelma liity pikemminkin elämisen kalleuteen kuin tuloihin. Toisin sanoen eikö taustalla ole se ”verohelvetti”, joka liian korkeiden hyödyke- että tuloverojen muodossa syö reaalisen ostovoiman ja tekee työllistymisen kannattamattomaksi? Elämme kuitenkin (ainakin vielä) markkinataloudessa. Siksi lause ”köyhyys johtuu työttömyydestä”, vaikka sinällään onkin totta, ei kerro koko totuutta. Kukaan ei ”synny” työttömäksi, vaan joku asia työmarkkinoissa ”mättää”, jos lopputulos on tämä.

Tällaisia kysymyksiä tulee mieleen, kun lukee tai kuuntelee sosiologien suosituksia köyhyyden poistamiseksi. Suositukset ovat varmaan kaikille tuttuja; lisää rahaa köyhille muodossa jos toisessa. Suositusten uskottavauutta pyritään yleensä vielä lisäämään esittämällä mikrosimulointimalleilla tuloksia, jotka kertovat niin ja niin monen prosentin tarkkuudella, miten paljon köyhyys (tai tuloerot) pienenee, kun miljardi euroa laitetaan vaikka asumistukeen. Ongelma on vaan siinä, että sekä itse suositukset että simulointimallitukset perustuvat maailmaan, jossa ei ole mitään käyttäytymisvaikutuksia. Miljardi euroa asumistukeen menee köyhille perheille ja ”that’s it”. Köyhät ihmiset jatkavat elämäänsä täsmälleen samalla tavalla kuin ennenkin ja veronmaksajat (joilta miljardi nyhdetään) toimivat saman zombie-mallin mukaisesti. Kaikki varmaan sanovat, että tässä ei ole mitään järkeä, mutta silti politiikkavalmistelu toimii edelleenkin näin.

Tietysti voi sysätä syrjään puheet tarpeesta selvittää käyttäytymisvaikutuksia ja insentiivimekanismeja, ja kääntää keskustelu vain moraaliongelmaksi. Tästä ajattelutavasta tarjoaa Ohisalon väitöskirja aika tyypillisen esimerkin. Otetaan yksi sitaatti.  ”Hyvinvointivaltion vuotavat haavat luovat riskin, että huono-osaisten auttaminen jää vapaaehtoisuuden, kirkon ja kolmannen sektorin varaan, kun julkinen sektori ei kanna sille kuuluvaa vastuuta. Ruoka-avussa ja terveysneuvontapisteissä käyvät nykyajan muukalaiset ovat myös hyvinvoivan enemmistön ja usein sen etuja ajavan politiikan vastuulla. Muukalaiset ovat keskuudessamme tänään, eivätkä lähde huomennakaan. Huono-osaisten auttaminen ja sitä kautta heidän hyvinvointinsa lisääminen on tärkeää myös yhteiskuntarauhan kannalta” (s. 304 Teologinen aikakauskirja 2015). Ihan hyvin sanottu, mutta ei tämä ehkä ole sitä viestintää, mihin tiedemaailmassa on totuttu.

http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-2517-6

 

meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu